Kesäpäiväkirjat 4: vihreää

 

Ikkunan alla pihlajapuu

on puhjennut kukkaan kuin varkain, salaa kaikilta

Ehkä se on paras tapa

ettei kukaan huomaa

alun haparointia

vaan voi liittyä ympäröivään vihreään

vasta kun kaikki on valmista

Joskus toivoisi voivansa piilottaa

oman haparointinsa

vaikka toisaalta

mitä vikaa on keskeneräisyydessä

Kesäpäiväkirjat 3: siivouslimppari

 

Instagramissa näin idean siivouskaljasta, joka on erittäin mahtava konsepti! Tällä kertaa valitsin kuitenkin limpparin avuksi siihen, että jaksaisin siivota. Joskus en siltikään jaksa siivota.

Kesäpäiväkirjat 2: karma

 

Tänään oli sellainen tunne, että jos on muille kiva niin jossain vaiheessa muut on kivoja itselle. Ei välttämättä ne samat tyypit, joille on itse ollut kiva, mutta edes jotkut. Ja nämä ajatukset vain yhden odottamattoman viestin takia.

En yleensä ole näin klisee mutta tänään olen.

Kesäpäiväkirjat 1: astun kesään

 

Haluan koota tänne kesämuistoja, joten tänä kesänä yritän kirjoittaa tänne joka päivä. En vielä tiedä onnistunko.

Kesä tuli kuin varkain, lainatakseni Ruusujen uuden biisin otsikkoa, "Kesä tulee aina yöllä" (kuunnelkaa se biisi). En ole vielä ymmärtänyt, että nyt se kesä on täällä.

Siitä voi vielä tulla aika ihana.

Vuosi 2020

 Olen pelännyt, ahdistunut ja stressannut. Olen rauhoittunut, neulonut, hymyillyt. Olen uskaltanut, ajatellut, puhunut. Lukenut, kuunnellut, oppinut. Tehnyt origameja, pessyt käsiä, viihtynyt kotona. Kokannut, leiponut, tuijottanut tietokonetta. Itkenyt, levännyt, nauranut. Uinut kylmässä meressä, juossut lenkkiä lahden ympäri ja oppinut vihdoin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, kokonaan.

Toivon kaikille lempeämpää vuotta 2021.

Kesä tulee kuitenkin

En tiedä onko mitään, mitä tästä keväästä ei olisi vielä sanottu, kirjoitettu tai ajateltu. 

Elämme outoja aikoja. Olen nähnyt nämä sanat kirjoitettuna viime aikoina usein, enkä voi muuta kuin olla samaa mieltä. Päivät sulautuvat toisiinsa. Teen kotona etätöitä ja suljettuani ensimmäisen tietokoneen avaan toisen. Olen kuitenkin onnekas, koska minulla on vielä töitä ja voin tehdä niitä etänä. Olen huolissani niistä, joilla on paljon vaikeampaa.

Olen pysynyt kotona ja yrittänyt luoda uusia rutiineja. On hassua, miten en osaa elää ilman aikatauluja. Yritän saada tehtyä käsitöitä, jotka ovat olleet kesken ikuisuuden. Lyhentää farkkujen lahkeita, ommella huivia jämäkankaasta, paikata reikiä ja lyhentää mekon helmaa. En jaksa tarttua niihin. Teen muita asioita. Tajuan, että oikeasti teen aika paljon asioita. Että koko ajan ei tarvitse tehdä jotain, jos ei halua.

Yhtäkkiä kaipaan asioita, joita en tee usein ja paikkoja, joissa en käy usein. Vaikka en olisi käynyt niissä paikoissa vuosiin. Toisaalta kaipaan myös tavallisia asioita, työpaikan lounasruokalaa, äidin kanssa hengailua viikoittain, tunnin kestävää treenimatkaa, rahan tuhlaamista kahviloissa.

Mikä on erilaista myöhemmin, tämän kaiken jälkeen?

Välillä unohdan ajan ja unohdan, että kesä tulee kuitenkin.

Tammikuusta

Tammikuussa aina kun olen nähnyt vaaleanpunaisen taivaanrannan, olen halunnut tallentaa sen. Harmauden ja vesisateen takaa vaaleanpunaisia taivaanrantoja ei ole näkynyt kovin usein.

Tammikuu on kuukausista se, josta pidän vähiten. Se on pitkä ja kylmä. Paitsi tänä vuonna se ei ollutkaan kylmä, vaan tuntui säiden puolesta lähinnä maaliskuulta. Selvisin paremmin, kun ei tarvinnut pukea useita kerroksia päällekkäin, hermostua sähköisinä sinne tänne sojottaviin hiuksiin ja kyllästyä lämpimimpään talvitakkiin. Se roikkuu yhä naulakossa, en ole joutunut käyttämään sitä kertaakaan tänä vuonna. Olen käyttänyt enemmän tennareita kuin Dr. Martenseja, jotka ovat luottokenkäni talvisäillä.

Vaikka itse selvisin paremmin, mietin yhä useammin miten maailma selviää. Siksi etsin vaaleanpunaisuutta.