En tiedä onko mitään, mitä tästä keväästä ei olisi vielä sanottu, kirjoitettu tai ajateltu.
Elämme outoja aikoja. Olen nähnyt nämä sanat kirjoitettuna viime aikoina usein, enkä voi muuta kuin olla samaa mieltä. Päivät sulautuvat toisiinsa. Teen kotona etätöitä ja suljettuani ensimmäisen tietokoneen avaan toisen. Olen kuitenkin onnekas, koska minulla on vielä töitä ja voin tehdä niitä etänä. Olen huolissani niistä, joilla on paljon vaikeampaa.
Olen pysynyt kotona ja yrittänyt luoda uusia rutiineja. On hassua, miten en osaa elää ilman aikatauluja. Yritän saada tehtyä käsitöitä, jotka ovat olleet kesken ikuisuuden. Lyhentää farkkujen lahkeita, ommella huivia jämäkankaasta, paikata reikiä ja lyhentää mekon helmaa. En jaksa tarttua niihin. Teen muita asioita. Tajuan, että oikeasti teen aika paljon asioita. Että koko ajan ei tarvitse tehdä jotain, jos ei halua.
Yhtäkkiä kaipaan asioita, joita en tee usein ja paikkoja, joissa en käy usein. Vaikka en olisi käynyt niissä paikoissa vuosiin. Toisaalta kaipaan myös tavallisia asioita, työpaikan lounasruokalaa, äidin kanssa hengailua viikoittain, tunnin kestävää treenimatkaa, rahan tuhlaamista kahviloissa.
Mikä on erilaista myöhemmin, tämän kaiken jälkeen?
Välillä unohdan ajan ja unohdan, että kesä tulee kuitenkin.
